Toyanin haamu on palannut kirjoittamaan, eli sanalla sanoen olen tehnyt päätöksen; keskityn tästedes kirjoittamiseen, enkä sims-kisoihin kuten olen tässä viime kuukausina tehnyt, ja lakkaan laiminlyömästä tarinoitani, joista itsekin pidän ja toivon mukaan pitää myös joku muu.

Tässä osassa tulee entistä enemmän tarinamaisuutta ja taikuutta matkaan, ja asiat saattavat käydä epäselviksi. (Kirjoittamistaitoni saattaa olla hyvä, mutta selvyydestä ja asioiden kuvailemisesta en voi taata mitään.)
___________________________________________________________________

Mikään ei pysy täällä, mietti Solina. Hän katseli pimeää pihaa ja sitä ympäröivää autiutta, kylmää hiekkaa joka lensi pyörähdellen ei-minkään keskellä. Hän tunsi yötuulen tanssittavan mekkonsa helmoja, tuulelta ei voinut suojautua minkään taakse, ei puun, ei kiven, en pensaan. Thuania oli kuollut sata vuotta sitten, kun entinen jumalatar, hänen esiäitinsä, oli jättänyt thuannien kodin päästäkseen toiseen maailmaan tavalliseksi kuolevaiseksi.

Solinan oma äiti puolestaan oli 16 vuotta sitten palannut Thuaniaan auttamaan sen asukkaita, tulemaan uudeksi jumalattareksi esiäitinsä paikalle. Solina oli tuolloin ollut vain parkuva nyytti äitinsä käsivarsilla, lapsi jota Suuri Jumalatar Gaia ei ollut edes halunnut. Nykyisestä kaikkien palvomasta Gaiasta oli vaikea uskoa, että hän olisi joskus ollut sellainen heikko rumilus kuin Solina nyt.

Solina tiesi, että hän ei ollut samanlainen kuin muut thuannit. Ensiksikin, hän oli kasvanut ja varttunut äitinsä temppelissä, jossa hänen äitinsä oli ikinuori ja kuvankaunis, ja lapseton, näennäisesti. Solinasta kerrottiin, että hän oli pelkkä omalaatuisen näköinen paasityttö, aivan, kaukaa kotoisin ja omituinen. Muiden thuannien ihonväri oli yhtä valkoinen kuin heidän loputon talvensa, tai vieläkin kylmempi valkeansininen. Solina oli ruskea kuin kakkapökäle, jolla nimellä häntä olikin ahkerasti lapsena nimitelty. Kukaan ei vain tuntunut huomaavan, että Solina oli tismalleen saman värinen kuin itse Jumalatar, Hyvä Gaia.



Vihreä alkoi taas virrata Solinan suonissa. Tämä oli toinen kerta, kun herääminen tapahtui. Vaikka Solina ei sitä tiennytkään, tämä sama tunne oli korventanut hänen äitinsä suonia, kun Gaia oli vuosi sitten herättänyt kesän ja tuonut sen takaisin Thuaniaan.

Solinan tunne oli erilainen. Hän saattoi yhtäkkiä kuulla, kuinka pienet, yli sata vuotta sitten unohdetut siemenet huusivat apua, voimaa kasvamiseen. Se voima oli yksin Solinassa! Hän painoi kätensä maahan ja antoi voimiaan siemenille. Solina rakasti kasveja, vaikka niitä ei Thuaniassa ollut vuosisataan ollutkaan. Hän tiesi sielussaan kaikki kasvilajit, lepät, pelargoniat, unikot ja anopinjakkarat, mutta hänen pitäisi aloittaa kaikkein helpoimmasta. Vedestä.

Solina veti vettä syvältä maaperästä. Se totteli häntä. Sitten hän nosti siemenet veden luokse ja kertoi niille, että nyt oli se aika, nyt niiden pitäisi päästä elämän kipinänsä roihuamaan, ja ne tekivät niin. Solina suoristautui, katseli hämärässä tekemiään kasveja ja itki ilosta. Ne olivat niin kauniita. Hän uneksi päivästä, jolloin Thuanian kuninkaanlinnassa olisi puutarha, jonka jokainen kasvi olisi hänen lapsensa.



Egdar ei tuntenut mitään eroa tavalliseen aamulla. Hän heräsi siihen, että palvelija tuli hänen huoneeseensa ilmoittaen pisteliäästi, miten kauniisti ulkona paistoi aurinko. Egdar nousi ylös. Häntä ei enää voinut mikä tahansa hovipelle haavoittaa, hän tiesi kuten Solinakin, että hänellä oli jotain, mitä muilla ei, eikä siitä päässyt minnekään. Sokeudesta ei voisi ikinä päästä eroon, eikä taikuudesta myöskään. Egdar puki ylleen tunikan, töppöset ja housut, ja suunnisti keittiöön. Hänen huoneensa oli aivan linnan alakerrassa, osin nöyryyttämisen vuoksi, osin aivan siksi, ettei Egdar osannut kävellä portaita omin avuin. Silti häntä suututti, että Thuanian ainoan mahdollisen kruununperillisen täytyi asua palvelijoiden vieressä, heidän pilkkaamanaan ja isänsä kuninkaan täysin halveksumana.



Keskellä kiireistä palvelijoiden täyttämää käytävää joku tarttui Egdaria kädestä. Egdar kovetti itsensä jälleen uuteen nöyryytykseen; useammin kuin kerran hänet oli johdatettu esimerkiksi tunkiolle tai kellarin eteen, jotta hän kompastuisi. Mutta tämä käsi oli erilainen. Se rauhoitti Egdaria, siitä tunsi, että se oli hyvä ja kaunis.

"Etkös olekin Egdar?" tyttö, käden ojentaja, kysyi. Egdar nyökkäsi toivoen, että tyttö ei olisi sokea kuin hän. "Minä olen Solina. Tiesitkös, minä olen tavallaan äitisi! Kuningas on ottanut minut vaimokseen, ja tiedät kyllä, mitä hän tekee minulla. Ajattelin että voisit tulla syömään aamupalaa ja sitten menisimme ulos. Minulla on yllätys koko hoville, se odottaa ulkona", tyttö pulputti kuin puro. Egdarin mielessä käväisi, että solina on kaunein ääni, jonka hän tiesi. Hän luotti viimein johonkuhun.



Thuanian kunngas Fhaan, kauan hallinnut, sairastui hyvin äkillisesti. Olihan kuninkaalla toki ikääkin, mutta julmalla ja määrätietoisella esiintymisellä ja asenteella hän oli saanut kansan unohtamaan hallitsijansa heikkoudet.

Thuanian kuningashuoneen ikiaikainen perinne oli, että kruununperillisellä tulisi olla kuninkaallinen musta ihonväri, jotta hän poikkeaisi rahvaasta. Fhaan oli ottanut monia kuningattaria itselleen, laittanut siemenensä kasvamaan saadakseen täydellisen poikalapsen aikaiseksi. Mutta lasta ei ollut kuulunut. Fhaan oli tuskastunut ja päätti tapattaa jokaisen naisen, joka ei saanut synnytettyä mustahipiäistä poikalasta, ja kymmenessä vuodessa tusina naista koki kurjan lopun epäonnistuineina ja vihattuina, kuitenkin syyttöminä ja lapsen antaneina. Yksi ainoa nainen oli saanut Fhaanin sydämen sykähtämään hetkeksikään, mutta tämä oli sitten mennyt rienaamaan kuningasta synnyttämällä muutoin virheettömän, mutta sokean pojan.

Fhaan makasi kuolinvuoteellaan vailla kelvollista kruununperijää. Hänen tahtonsa oli kuitenkin nähdä Solina, nykyinen kuningatarehdokas, jolla olisi vielä viimeinen mahdollisuus kertoa, olisiko perillistä tulossa. Hermostunut Solina tuli kuolemanhajuiseen makuukamariin hermostuneena koristeellisesti kirjaillussa leningissään.

Uupunut Fhaan kuiskasi:"Nainen, oletko... raskaana?" Virta syöksähti jälleen Solinan läpi, samanlainen kuin vihreä kasvun joki, mutta kuitenkin tyystin erilainen. Solina tunsi itsensä hirvittävän vahvaksi, ja hän lausui: "Kyllä, kuninkaani. Olet saava täydellisen seuraajan, ja valtakunta kukoistaa". Virta loppui, ja Solina vapisi kauheammin kuin kuumeinen kuningas. Hän oli valehdellut Thuanian julmimmalle miehelle tämän viimeisillä hetkillä, mutta vain yhden valheen. Yhden ainoan sanan.



Fhaan tunsi elämänsä valuvan hukkaan tästä nyt hyödyttömäksi käyneestä ruumiista. Kuinka häntä raivostuttikaan, kun hänelle ilmoitettiin Egdarin saapuvan jättämään viimeisen tervehdyksen isälleen ennen kuolemaa. Pojan, joka syntyi hänelle narriksi kauniin äitinsä ruumiista. Pojan, jonka maitosilmät ja onneton luonne pilasivat koko Fhaanin tulevaisuudensuunnitelmat.

Egdaria kauhistutti ajatus isän kohtaamisesta. Hän oli kuullut tarinoita sotureista, jotka kuoleman kielissä viimeisillä voimillaan pystyivät kaatamaan kokonaisen vihollisarmeijan yksinään, minkä jälkeen he kuolivat häijy virne naamallaan. Edgar pelkäsi isänsä tarttuvan häntä kaulasta ja kuristavan mokoman epäonnistuneen paiseen pois. Hän astui sisään huoneeseen ja etsiytyi sairasvuoteen äärelle. "Epäonnistunut, sinä poikani siinä", Fhaan rahisi; hän kuulosti kuolevan siihen paikkaan, "en tahdo antaa kruunua sinulle, ruoja,! Ole kirottu ja... kuole pois..." Fhaanin ääni ratisi, heikkeni ja vavahti. Hän haukkoi henkeä viimeisen kerran, vajosi pedilleen sulkien silmänsä viimeisen kerran. Edgar seisoi hämmentyneenä kalmanhajuisessa huoneessa. Kuninkaan sotajoukkojen komentaja, Fhaanin oikea käsi, otti Edgarin hartioista kiinni melkein isällisesti. "Olet nyt kuningas, sanoi vainaja mitä hyvänsä. Olet hänen ainoa hengissä oleva perillisensä, jonka olinpaikka on tiedossa. Ollos tervehditty, kuningas Edgar!" Sitten mies kietoi viitan ympärilleen ja lähti juosten kertomaan ilosanomaa koko linnan alueelle.



Edgar hoippui ulos huoneesta pää pyörien ajatuksista. Hän ei voinut olla kuningas, vaikka järki sitä hänelle tuputtikin. Kaikki alamaiset halveksisivat häntä jo valmiiksi, sokeana syntynyttä nuorukaista, jonka kaltaisten kuuluisi olla kadulla kerjäämässä almuja. Ei hän voinut olla kuningas! Ajatuksissaan Edgar törmäsi Solinaan, joka oli jäänyt käytävään odottamaan. "Anteeksi," Solina niiskaisi ja purskahti saman tien itkuun tarrautuen Egdariin. "Minä valehtelin kuninkaalle, että ole raskaana! Minut laitetaan hirteen! En minä ole raskaana, minut tapetaan, poltetaan tai hukutetaan", Solina parkui. Egdar kohotti hänen leukaansa hellästi. "Kuningas kuoli, kun olin siellä. Sinua ei laiteta hirteen, Soli. Voin luvata sen. Niin ei käy." Solina tuijotti ihmeissään Egdaria, tämän valkoisia hiuksia, jotka pörröttivät somasti. Silloin hän ymmärsi, että hänen painajaisensa kuninkaan jalkavaimona oli ohitse, ja tässä hänen vierellään oli oikea kuningas. Solina kurottautui varpailleen ja kysyi: "Saanko luvan?" Egdarin nyökättyä hän suuteli nuorta miestä riemukkaasti. Egdar vastasi yhtä iloisesti; he olivat nyt kumpikin vapaita kohtuuttoman raskaista taakoistaan.

Kuninkaanlinna, 124 vuotta Jumalattaren lähdön jälkeen



Edgar ei ollut saanut unen päästä ensinkään edeltävänä yönä - hän oli vain pyöritellyt lakanan itsensä ympärille hermostuksissaan. Heti auringon noustessa tusina palvelijaa, lakeijaa ja joka sortin hovimiestä oli pörrännyt hänen ympärillään kuin kimmastunut kärpäsparvi, suristen sitä ja tuota kruunuista, kultauksista. Kruunajaisväki oli saapunut kaikkialta Thuaniasta seuraamaan, saataisiinko Fhaanin sokkopojasta minkäänlaista valtiasta aikaiseksi. Nyt tuo väkijoukko tuijotti häntä kiinteästi.

Thuanian kuningashuoneen kruunajaisperinne ei suinkaan ollut kruunun asettaminen kuninkaan päähän, vaan valtaistuimelle saapuminen. Sitten, kun tuleva hallitsija oli istuutunut valtaistuimelle, ei valinnasta enää voinut kukaan valittaa. Sitä ennen kokelas saattoi peruuttaa aikeensa itse, tai salamurhaaja saattoi hoidella hänet pois pelistä istuimelle kävelemisen aikana.

Koska Egdar ei nähnyt eteensä, hän oli opetellut reitin istuimelle jo viikkoja etukäteen. Hän asteli päättäväisesti, majesteetillisen hitaasti kohti salin päätä, kuninkaan omaa sopukkaa. Tuhatpäinen kansa silmäili hiirenhiljaa koreasti pukeutuneen Egdarin odysseiaa. Egdar otti viimeisen askeleen ja istuutui Thuanian kallisarvoisimmalle penkille.



Kansa räjähti suosionosoituksiin. "Eläköön kuningas Egdar ensimmäinen!" "Olkoon Fhaanin hirmuvalta nyt iäksi unohdettu!" Egdar kuunteli huutoja huumautuneena onnen ja vallan tunteesta. Noiden onnellisten olentojen elämät olivat hänen käsissään, mutta vielä enemmän ne olivat sen nuoren tytön, joka pystyi niitä konkreettisesti ohjailemaan, joka pystyi muuttamaan kuolleenkin eläväksi - "Kansani! Tämä suuri kunnia on liian raskas yksin kannettavaksi! Tarvitsen rinnalleni vaimon, naisen jonka mahti on oleva sama minun valtani kanssa. Tämä neito on jo herättänyt Thuanian kukkaan, ja hän tulee herättämään myös tämä linnan kauan nuppuna olleen elämän täyteen loistoonsa! Tuletko vaimokseni, Solina Gaiantytär, vehreyden kaunis jumalatar? Meidän liittomme olisi tuova valon ja hyvyyden tähän maailmaan."



Kansassa kohahti; he olivat kuulleet paljon tästä kasvineidosta, joka oli kuitenkin väriltään kuin kuollut ja mädäntynyt kaktus. Solina asteli yksin ja hentona läpi juhlaväen. Hän oli viimeinkin täyttämässä näkemäänsä kohtaloa! Vihreät kipinät tanssivat hänen silmissään, ja hän tunsi Fhaanin varjon karisevan kansan yltä. Hänestä tulisi erinomainen kuningatar. Solina hymyili ja askelsi kuningattaren varmuudella sulhasensa eteen. "Tulen vaimoksesi, Teidän Majesteettinne, ja autan teitä jokaisessa hyväksymässäni pyrkimyksessä. Olen Thuanian oma, olen sinun omasi ja sinä olet minun omani", Solina sanoi epäinhimillisen kuuluvalla äänellä. Hänen sanansa raikuivat valtaistuinsalin korkeaan kattoon saakka ja sen kautta joka kuulijan sydämeen.



Egdar nousi istuimelta ottamaan nuorikon syliinsä. Tuosta hetkestä maalattiin lukuisia maalauksia ja trubaduurit keksivät unohtumattomia lauluja, joita esitettiin kylminä talvi-iltoina linnojen keskustakkojen edessä muutaman tuopillisen jälkeen.

Kuninkaanlinna, kolme vuotta Uudesta Paluusta

Pian häiden jälkeen Thuaniassa oli julistettu uusi aika, sillä Jumalatar oli palannut valtakuntaan, itse kuninkaan vaimoksi.



Solinasta kasvoi viehättävä nuori nainen. Hänen hiuksensa lainehtivat villeinä kuin Pohjoismeren aallot, ja hänen silmänsä tuikkivat aina yliluonnollista kirkkautta. Hänen nuori laihuutensa katosi rehevien muotojen tieltä, ja hänen luonnotonta vartaloaan ylistivät bardit kautta Thuanian. Solinan puvun miehusta oli alati vihjaavasti auki, kiusoitellen, sillä kuningattaren lähestyminen oli hirsipuulla rangaistava teko, ellei tätä toimepidettä suorittanut itse kuningas. Egdar ei kuitenkaan koskaan valittanut, ettei nähnyt vaimonsa kauneutta, sillä hän tiesi sisimmässään, että Solinan suurin kauneus ei ollut ulkokuoressa.



Kuningaspari rakasti toisiaan syvästi. Alamaisetkin olivat onnellisia nähdessään, ettei poika jatkanut isänsä aloittamaa ota-pakota-tapa-periaatetta naisten suhteen, vaan pysyi tiukasti oman Solinansa vierellä ja kunnioitti tätä yli kaiken. Solina ja Egdar jakoivat kaikki hallintovelvollisuudet keskenään, eikä kumpikaan ollut piiruakaan toista arvokkaampi. Toisilleen he olivat kaikki kaikessa.



Joka päivä Solina vietti tuntikausia Kuninkaan puutarhassa, jota hän herätti eloon siemen siemeneltä ja oksa oksalta. Ikuisen talven taika ei väistynyt mielellään; se oli kuin kiukkuinen talonpoika, joka ei tahtonut poistua mailtaan, vaikka velkojat raastoivat häntä joka suunnasta. Eräänä iltapäivänä, Egdarin päästyä maaneuvotteluista jaarli Keihon kanssa, Solina tarttui miestään terhakasti käsivarresta ja veti tämän ulos. "Sinä homehdut, jos vietät vielä hetkenkin sen lieron kanssa. Pääsi kaipaa tuuletusta. Tule, käydään isäsi haudalla", Solina ehdotti. "Miksi juuri siellä? Palvelijatkin ovat jo unohtaneet hänet, miksi kenenkään  pitäisi muistaa", Egdar sanoi pingottuneesti. Solina kuitenkin veti hänet itsepintaisesti ulos sammaleisia rappuja pitkin, opasti miestään yli kivien ja kuoppien.



He saapuivat pieneen lehtoon, jota varjosti valtaisa, ikäkulun näköinen tammi. Egdar nojasi puuhun Solinan neuvottua, missä se sijaitsi. "Kuinka se voi olla näin vanha? Se ei voi olla paria vuotta vanhempi!" Egdar huudahti. "Se on 67-vuotias", Solina kertoi. Isä kuoli 63-vuotiaana, neljä vuotta sitten, mietti Egdar. "Hänessä oli paljon hyvää jäljellä loppujen lopuksi. Nyt hän on onnellinen. Ja hän on viimein hyväksynyt sinut, minut ja valheeni. Olen puhunut hänen kanssaan, en toki heti. Hän oli katkera ja vihainen kaikille. En ymmärrä, miten hän pääsi siihen tammentaimeen, jonka suostuttelin esiin kaksi vuotta sitten. Eräänä aamuna puu vain oli kasvanut vanhaksi ja karstaiseksi, ja kun sen virtaan avautui, löysin sieltä isäsi. Hän kaipaa kovasti menetettyä rakkauttaan. Tuo on hänen taivaansa ja vankilansa; hänen on hyvä olla, mutta hänen omatuntonsa tulee riivaamaan häntä unohdukseen asti", Solina kertoi surumielisesti. "Hän siis saa joskus rauhan?" Egdar ei koskaan lakannut ihmettelemästä vaimonsa kykyjä, mutta eipä Solina ollutkaan tavallinen. "Kyllä, sitten kun Kuolema palaa ja ottaa hänet mukaansa", Solina sanoi salaperäisesti, eikä Egdar voinut mitenkään tietää, kuka oli Kuolema ja milloin tämä palaisi, sillä kuolemahan oli läsnä aina.



Vaikka valtakunnan juorut toista väittivätkin, Egdarissa oli ytyä Solinan mahan pyöristämiseen. Solinaa nämä huhut olivat lähinnä naurattaneet; jos ihminen oli sokea, miten se saattoi suvun jatkamiseen liittyä? Hän oli kuitenkin vain euforisen onnellinen maailmansa kauneudesta; keväästä, puista, vihreydestä ja mahassa muljuavasta jälkikasvusta. Raskaus laittoi Solinan liikkeelle, sillä hänen selkäänsä alkoi särkeä, jos hän jökötti paikoillaan. Siispä Solina laittoi ruokaa palvelijoiden keittiössä piikojen ihmetykseksi ja köpsytti sitten herkkuineen tornin puutarhaan syömään laulavien lintusten ja yrttien keskelle.



Kuukausien kuluessa Solin oli kuitenkin jätettävä liesi ja kävelilenkit puutarhassa ja otettava hieman rauhallisemmin. Egdar ei halunnut lapsensa kärsivän äidin liiasta touhuilusta, joten hän käytti kuninkaallista valtaansa käskiessään rouvansa pois töistä. "Saat vielä keskenmenon", Egdar kauhisteli.



Solina ei malttanut olla paikoillaan. Hän tiesi synnynnäisen vihreän elämänvirtansa avulla, että vauva olisi hyvin pian syntymässä, mutta hänen oli aivan pakko lähteä hakemaan kirjontatyötään kaapista. Ennen kuin kuningatar ehti askelta ottaa, karmivat poltot iskivät.
    Kauhistunut Egdar ryntäsi hakemaan hovipuoskaria. "Minun lapseni syntyy! Sinä kirottu mies, jouda jo hoitamasta vanhusten paiseita ja auta kruununperilliseni maailmaan!"



Solina pakotettiin sänkyyn odottamaan lasten syntymistä. Egdar puolestaan jätettiin järjestelmällisesti pois kuninkaallisesta makuukamarista; synnytys ei kuulunut kenellekään aviomiehelle, ei edes itse kuninkaalle. Egdar odotti käytävän kovalla puutuolilla yli puoli päivää, ennen kuin häntä tultiin opastamaan lapsivuoteen luokse.




Tuoreiden vanhempien ilo oli suunnaton, kun kääröjä olikin yhden sijasta kaksi. Egdar nosti pienen, pehmoisen ihmisenalun käsivarsilleen hellävaroen. Se oli täydellinen. Sen pienenpienet sormet takertuivat Egdarin puvunhihan ympärille ja se parkaisi varovaisesti, kuin kissanpentu. "Minun pikku prinssini", kuningas liikuttui ja laski lapsen kätilön käsivarsille. Pojan kaksoissisar oli kääritty niin ikään kapaloihin ja hän nukkua tuhisi kuninkaallisen lastenkamarin kehdossa.
________________________________________________________________

That's it. Ja jos täällä on enää lukijan lukijaa, kommentointi on suotavaa. Tästedes tosissaan lupaan tsempata ja hoitaa tätä paremmin, olen nyt herännyt talvihorroksesta. Ja niin ovat Cocoatkin. Jos luet myös Suulia, niin sinnekin on uusi osa aivan melkein valmis.